ruoka

Hämäläinen läskisoosi Maija-mummon tapaan

Maija-mummo näytti Asikkalan Vääksyssä, kuinka tehdään oikeaoppinen läskisoosi.

Maija-mummo näytti Asikkalan Vääksyssä, kuinka tehdään oikeaoppinen läskisoosi.

Sain taannoin erinomaista hämäläistä läskisoosia ja täytyy sanoa, että se on kaikista perinneruuista ehkä aliarvioiduin ja aliarvostetuin. Itse tulen idän susirajalta, eikä siellä oikein tunneta koko ruokaa. Ehkä huonot tekijät ovat pilanneet ruuan maineen, kun siitä tuli ensimmäisenä mieleen venyvä soossi, jossa lilluu pehmeitä läskinpaloja.

Onneksi on O:n Maija-mummo, 84, joka näytti karjalaiselle valon tässä(kin) asiassa. Salaisuus on oikeastaan ihan looginen – siankylki pitää tiristää huolella rapeaksi, aivan kuten pekoni.

Maijan läskisoosi (2-3:lle)

~300 g siankylkeä
1 iso sipuli kuutioina
voita paistamiseen
~3-4 rkl vehnäjauhoa
~0,5 l vettä
1 tl suolaa

Siankylkyä, sipulia ja perunoita. Läskisoosi onnistui teflonpannullakin, vaikka valurautainen olisi parempi.

Siankylkeä, sipulia ja perunoita. Läskisoosi onnistui teflonpannullakin, vaikka valurautainen olisi parempi.

1. Ruskista suikaloidut lihat kuumalla pannulla voissa hyvin ruskeiksi ja rapeiksi. Älä kuitenkaan polta.

1. Ruskista suikaloidut lihat kuumalla, mieluiten valurautapannulla voissa hyvin ruskeiksi ja rapeiksi. Älä kuitenkaan polta.

Kuin pekonia paistaisi.

2. Nostele lihat pois, jätä rasva pannuun.

Lihoista tiristetystä rasvasta syntyy kastike.

Lihoista tiristetystä rasvasta syntyy kastike.

3. Lisää vehnäjauhoa vähitellen, koko ajan sekoittaen, kunnes pannulla ei enää kellu irtorasvaa.

Läskisoosin tekoa
4. Lisää sipulit.
5. Vähennä lämpöä ja ruskista seosta huolella ruskeaksi, noin 10 minuuttia. Sekoittele, kunnes kastike on piparkakunruskeaa.

WP_20150412_14_01_57_Pro
Maija arvioi kastin väriä. Ei ihan vielä.

6. Lisää vesi osissa hyvin sekoittaen.
7. Mausta suolalla. Maijan mukaan alkuperäiseen soosiin ei kuulu muita mausteita, eikä se niitä kaivannutkaan.

Tarjoa läskisoosi perunoiden, suolakurkkujen, ruisleivän ja piimän kanssa.

Tarjoa läskisoosi perunoiden, suolakurkkujen, ruisleivän ja piimän kanssa.

Lopuksi anekdootti. Maijan vaari oli eläessään maamies, joka meni joka ilta viimeistään seitsemältä maate. Aamulla hän heräsi jo 4-5 aikaan syöttämään hevosia ennen töihin lähtöä.
-Aamuseitsemältä piti olla läskisoosi ja perunat pöydässä, ennen kuin miehet lähtivät metsätöihin, Maija kertoo.

Maija-mummo

Läskisoosimestari Maija <3.

-Anne

Turistina Kosovossa 15 vuotta sodan jälkeen

Newborn-muistomerkki Pristinan ydinkeskustassa muistuttaa sodasta - ja rauhasta.

Newborn-muistomerkki Pristinan ydinkeskustassa muistuttaa sodasta ja rauhasta.

Syyskuun 2014 lopulla Kosovon pääkaupungissa Pristinassa paistoi aurinko vielä melkein-kesäisesti. Luovimme ihmis- ja autoruuhkassa pääkatu Luan Haradinajilla kuin missä tahansa Euroopan pikkukaupungissa. Tai no, ei ihan, sillä katukuvasta puuttui kokonaan julkinen liikenne joitakin rämiä busseja lukuun ottamatta. Ensivaikutelma Pristinasta oli sekava. Kaupungissa näkyvät niin ottomaanien, Jugoslavian slaavisosialismin kuin eurosaurusten jalanjäljet. Samalla joka puolella näkyi harvinaisen vilkasta katuelämää: ravintoloita, kahviloita ja ihmisiä terasseilla.

Uudestisyntynyt

Kun sellaisissa fiiliksissä kävelee yhtäkkiä Luan Haradinajia reunustavalle Newborn-muistomerkille, joutuu hämmentymään. Vaikka hyvin tiesin olevani kaupungissa, jossa Naton pommit tippuivat vain 15 vuotta aikaisemmin, iso armeijakuosinen muistomerkki luodinreikineen istuu aurinkoisen katuvilinän keskelle juuri niin absurdisti kuin on kai ollut tarkoituskin. Tunnelma muistomerkillä on silti arkipäiväinen, teinit ottavat selfieitä kirjainten edessä. Elämä jatkuu.

Pristinan teinitytöt eivät käytä päähuiveja.

Kosovon väestö on Euroopan nuorinta. 53 prosenttia kosovolaisista on alle 25-vuotiaita. Se kuulemma näkyy Pristinan vilkkaassa yöelämässä, etenkin kesäisin, kun ympäri Eurooppaa levinnyt kosovolaisten diaspora palaa kaupunkiin parinhaku mielessään.

Ehdin viettää Kosovossa reissullani vain kolme päivää, enkä varmasti nähnyt kaikkea, mutta Pristinan keskustassa 15 vuoden takainen sota näkyy turistille lähinnä köyhyyden välähdyksinä. Liikennevaloissa koulunsa keskeyttäneet lapset tulevat pesemään autojen tuulilaseja, joku on laittanut pienen poikansa kerjäämään rahaa kahvilan terassilla istuvilta asiakkailta. Kaduilla leijuu paksu pakokaasu, koska kukaan ei ole ehtinyt miettiä autojen päästörajoituksia kuusi vuotta sitten itsenäistyneessä valtiossa, jossa vasta pystytetään toimivaa oikeuslaitosta. Talvisin kaupungissa kuulemma haisee pahalta, kun taloja lämmitetään saastuttavalla ruskohiilellä.

Hylätty talo Pristinan keskustassa.

Hylätty talo Pristinan keskustassa.

Pristinan keskustassa on uutta ja vanhaa vierivieressä.

Pristinan keskustassa on uutta ja vanhaa vierivieressä.

 

Nähtävyydet

Turvaton olo Pristinassa ei tule. YK:n ja EU:n siviilikriisinhallintaoperaatioiden kouluttamaa poliisia kehutaan, ja paikalliset ihmiset ovat hyvin ystävällisiä. Yli 90 prosenttia nykyisistä Kosovon asukkaista on islaminuskoisia albaaneja. Valtaosa on maallistuneita muslimeja, joten Pristinan katukuva on hyvinkin eurooppalainen ja esim. huivia käyttävät naiset ovat harvassa. Hartaiden muslimien määrä on kasvussa, mutta tällä hetkellä uskonnosta muistuttavat lähinnä Pristinan minareetit.

Harva matkustaa Pristinaan puhtaasti matkailumielessä, mutta KFOR-rauhanturvaajat ja EULEX:in siviilikriisinhallintaoperaation ulkomaiset työntekijät vetävät maahan vierailijoita, minutkin. Varsinaisia turistikohteita Pristinassa on vähän, jotain kuitenkin. Jos jostakin syystä matkustat Pristinaan, kannattaa tsekata ainakin nämä:

  1. Kävelykatu Nënë Tereza. Kahviloita, ravintoloita ja pientä helpotusta autojen pakokaasulta.
  2. Yllä mainittu Newborn-muistomerkki. The turistikuva-spot.
  3. Kosovon kansalliskirjasto, rumaksi haukuttu, kiehtova rakennus.

    Telegraph on valinnut Kosovon kansalliskirjaston maailman 30 rumimman rakennuksen joukkoon. Minusta se sopi paikalleen, arpisena kuin Kosovo.

    Telegraph on valinnut Kosovon kansalliskirjaston maailman 30 rumimman rakennuksen joukkoon. Minusta se sopi paikalleen, arpisena kuin Kosovo itse.

  4. Sultan Mehmet Fatihin moskeija. Sisältä kaunis rakennus hetken rauhoittumiseen vanhassa kaupungissa.
    Naiset eivät tarvitse huiveja päästäkseen sisään moskeijaan, kuten joissakin muslimimaissa.

    Naiset eivät tarvitse huiveja päästäkseen sisään moskeijaan, kuten joissakin muslimimaissa.

    Mehmet Fatihin moskeijan sisäkaton mosaiikkia.

    Mehmet Fatihin moskeijan sisäkaton mosaiikkia.

  5. Emin Gjiku -etnologinen museo. Ottomaanien ajan rikkaan perheen entisöity pihapiiri.
  6. Mother Theresa Cathedral ja sen torni. Absurdi, keskeneräinen, kolho katolinen kirkonrumilus muslimikaupungin parhaalla paikalla. Pikkurahalla pääset hissillä kirkon torniin, joka on kaupungin paras näköalapaikka.
  7. Serbikylä Gračanican ortodoksiluostari, Pristinan ulkopuolella, taksimatkan päässä. 1300-luvulta peräisin oleva pieni kirkko tummine seinämaalauksineen on näkemisen arvoinen, vaikka muihin luostarirakennuksiin ei pääsekään sisään. Kohteen nähtyään voi siirtyä syömään kylän laidalle Etno Kuca -ravintolaan. Varaudu valtaviin annoksiin.
Emin Gjiku -etnologinen museo.

Albaaniruhtinaan terassi ottomaanien ajalta Pristinan Etnologisessa museossa vie ajatukset Turkkiin.

 

Nënë Terezan katolinen katedraali kaupungissa, jossa ei juurikaan asu katolisia. Tornista on turistille hienot näköalat.

Nënë Terezan katolinen katedraali valmistuu kaupunkiin, jossa ei juurikaan asu katolisia. Tornista on turistille hienot näköalat.

Kolho kirkkorumilus väliaikaisine muovituoleineen laittaa pohtimaan, kenen rahoilla se on pykätty. Valtava absurdi pytinki muslimikaupungissa, jonka moskeijat on restauroimatta.

Kolho kirkkorumilus väliaikaisine muovituoleineen laittaa pohtimaan, kenen rahoilla se on pykätty. Valtava absurdi pytinki muslimikaupungissa, jonka moskeijat on restauroimatta.

 

Näkymiä katedraalin tornista. Joka puolella Pristinassa näkyy rakennustyömaita, kuulemma verotussyistä keskeneräisiä.

Näkymiä katedraalin tornista. Joka puolella Pristinassa näkyy rakennustyömaita, kuulemma verotussyistä keskeneräisiä.

Pristinan nuoriso- ja urheilutalo (mustaraitainen halli) edustaa slaavisosialismin arkkitehtuuria.

Pristinan nuoriso- ja urheilutalo (musta halli) edustaa slaavisosialismin arkkitehtuuria.

Kosovon kansalliskirjaston takana seisoo hylättynä kiistelty ja keskeneräinen ortodoksikirkko, jonka rakentaminen alkoi serbijohtaja Slobodan Miloševićin aikana, albaanien sorron vuosina ennen sotaa.

Kosovon kansalliskirjaston takana seisoo hylättynä kiistelty ja keskeneräinen ortodoksikirkko, jonka rakentaminen alkoi serbijohtaja Slobodan Miloševićin aikana, albaanien sorron vuosina ennen sotaa.

Graffiti Pristinan yliopiston seinällä.

Graffiti Pristinan yliopiston seinällä.

Gračanican luostarialuetta

Gračanican luostarialuetta

Gračanican luostarin synkkäsävyinen kirkko on pieni mutta sisältä vaikuttava.

Gračanican luostarin synkkäsävyinen kirkko on pieni mutta vaikuttava.

Etno Kucan grillilautanen ennen ateriaa. Huom. kuvasta puuttuu jo yksi kebakko ja tämä on "puolikas annos", 6 euroa.

Gračanican Etno Kucan grillilautanen ennen ateriaa. Huom. kuvasta puuttuu jo yksi kebakko ja tämä on ”puolikas annos”, 6 euroa.

Etno Kucan grillilautanen aterian jälkeen. Gees! Ruokaa raavaille miehille...

Etno Kucan grillilautanen aterian jälkeen. Gees! Ruokaa raavaille miehille…

Ruoka

Matkoilla yksi lempipuuhistani on mennä tutkimaan paikallisten ruokakauppojen hyllyjä. Pettymyksekseni se osoittautui Pristinassa vähän turhaksi puuhaksi. Paikalliset tuotteet ovat vähissä, syyksi veikkaan sosialismia ja sotavuosia. Samaa todistaa Pristinan ravintolatarjonta. Listoilla on usein pizzaa ja pastaa jne, kaikkea muuta kuin paikallista. Tai ehkä menimme vääriin paikkoihin? Viinivalikoima oli yleensä ”red or white” eikä rypäleistä juuri keskusteltu.

Kosovolaisten (ja albaanien) pöytään kuuluvat meze-alkuruoat. Hyvän kasvismezelajitelman söimme Baba Ganoushissa, mikä oli reissun parhaita ravintolavalintoja.

Kasvismezeateria kolmelle kävi pääruuasta. Kuva tosin on kännykkälaatua.

Kasvismezeateria kolmelle kävi pääruuasta. Kuva tosin on kännykkälaatua.

Toinen testaamamme paikallinen ja paikallisen suosittelema ravintola oli Liburnia. Miljöö avoimine sisäpihoineen oli todella kiva, mutta harmi kyllä ruoka osoittautui pieneksi pettymykseksi. Lounaaksi syöty päivän annos, uunikanaa ja perunaa, oli valtavan iso mutta vähän mauton. Toisaalta ravintolaan tuli samaan aikaan jätti-iso paikallinen seurue, joille kannettiin herkullisen näköisiä makkaroita ja filotaikinakääröjä. Antaisin siis ravintolalle uuden mahdollisuuden, jos joskus vielä eksyisin Pristinaan.

Liburnia-ravintolan viihtyisä sisäpiha.

Liburnia-ravintolan sali ja viihtyisä sisäpiha.

Liburnian uunikana-annoksen kastike oli vähän vetinen ja mauton. Perunatkin olivat vailla väriä ja rapeutta.

Liburnian uunikana-annoksen kastike oli vähän vetinen ja mauton. Perunatkin olivat vailla väriä ja rapeutta.

Kosovon keittiöön kuuluu olennaisena osana kebab, ilmeisesti ottomaaniajan peruina. Pristinan katujen varsilla höyryävät pienet kebabkojut jäivät harmi kyllä minulta tällä reissulla kokeilematta. Maistamattakin ne näyttivät melkein lupaavimmilta paikallisista ravintoloista.

Summa summarum, paikallisten kosovolaisten herkkujen löytäminen vaatisi vähän enemmän aikaa ja metsästystä.

Villit mallinuket Pristinan kujilla.

Villit mallinuket Pristinan kujilla. Kosovossa käytetään euroja, serbikylissä myös Serbian dinaareja.

Faleminderit! (kiitos albaniaksi)

-Anne

Roihuvuoren uusi venezuelalainen Coco Grill on lähiöravintoloiden aatelia

Kuin tilauksesta! Roihuvuoressa on ollut nyt kuukauden verran uusi ravintola, jollaista alue on todella kaivannut. Venezuelalais-suomalaisen pariskunnan avaama Coco Grill korvasi samalla paikalla aiemmin toimineen Ristorante Centron Roihuvuoren moskeijan naapurissa, osoitteessa Tulisuontie 1.

Ravintolatarjonta on tähän saakka ollut Roihuvuoren ostarilla pääosin juuri sitä, mitä kaupunkikeskustojen ulkopuolella yleensä: kebabia, pizzaa ja keskikaljaa. Vähän etelämpää Roihuvuorentien varrelta löytyy kahvila Roi, ja Zheng Sushi Barista saa mitä mainiointa sushia, mutta yhtä kaikki Coco Grill on tervetullut lisä alueen ravintolatarjontaan.

Karibian makuja

En ole koskaan käynyt Venezuelassa enkä siis tunne venezuelalaista keittiötä. Kirjoitan tätä siltä pohjalta mitä näin ja maistoin uteliaana ensikertalaisena, tietämättä miltä sama annos maistuisi Venezuelassa. Joskus vuosia sitten minun piti matkustaa maahan, ja vaikka reissu ei toteutunut, sen verran ehdin painaa mieleeni, että Karibianmeren rannalla sijaitseva Venezuela on ilmastoltaan trooppinen. Maantiede muistui taas mieleen, kun maistelin Coco Grillin friteerattuja keittobanaaneja, kalaa ja äyriäisiä.

Cevichejä on monenlaisia. Tässä venezuelalainen versio.

Cevichejä on monenlaisia. Tässä venezuelalainen versio.

O kehui alkuruuaksi syömäänsä tonnikalatäytteistä avokadoa, aguacate relleno con atún.

O kehui alkuruuaksi syömäänsä tonnikalatäytteistä avokadoa, aguacate relleno con atún.

Olen tiennyt, että latinot Etelä-Amerikan eri maissa valmistavat vähän erilaisia ruokia, joita he kutsuvat nimellä ceviche. Perulaiset ja minä olemme taipuvaisia uskomaan, että perulainen versio on se verdadero, the real deal. Coco Grillin alkuruokalistalla oli venezuelalainen ceviche ja täytyihän se testata. Surimista ja simpukoista tehty merellinen ”salaatti” oli hyvää, mutta umpipuolueellisena Perú-fanina täytyy sanoa, että perulaisten versio on ytympi. Tätä ei pidä lukea moitteeksi Coco Grillin versiolle, vaan lähinnä minun makumieltymyksekseni.

Halpaa ja erinomaista

Pääruuaksi söin päivän kalan merenelävillä. Täydellisen rapeaksi paistettu kala oli lohta ja hyvä niin – kalan kuuluu olla sitä, mitä täältä saa tuoreena. Lautasella oli myös kaksi jättikatkarapua, simpukoita, salaattia ja ihania paistettuja banaaninpaloja. Hintaansa nähden (16,90e) annos oli todella runsas ja herkullinen. Ollapa siellä Karibialla, niin merenelävät saisi pöytään käyttämättä niitä pakastimen kautta, mutta hyviä ne olivat näinkin.

Coco Grillin päivän kala eli lohta a la marinera con tostones.

Coco Grillin päivän kala eli lohta a la marinera con tostones.

Haute cuisine -tyyppinen ruokahifistely on Etelä-Amerikassa vielä melko uutta, ja Venezuelan poliittisessa tilanteessa voisin kuvitella, että Venezuelassa se on vielä marginaalisempaa, en tiedä? Minusta eri latinokeittiöiden parasta antia ovatkin maukkaat vähän kotiruokamaiset herkut. Juuri siinä genressä operoivat niin Coco Grill kuin Helsingin perulainen ravintola La Morena, josta kirjoitin aiemmin. Enkä viittaa kotiruokamaisuudella mihinkään makaronilaatikkotylsyyteen, vaan isoäitien reseptejä kunnioittavaan herkkutteluun, jollaista italialaisetkin harrastavat.

Kahden ruokalajin jälkeen jaoimme jälkiruoaksi omenapiirakka-annoksen, juomina meillä oli venezuelalaista hedelmämehua, limua ja kahvit. Kun lasku oli vain noin 27 euroa per naama, ei voi kuin hihkua ja taputtaa uusille yrittäjille. Coco Grillin hinta-laatusuhde on erinomainen. ¡Bravo!

Kerrankin erinomaista ravintolaruokaa kanasta: Revittyä kanaa ja friteerattuja maissileipiä.

Kerrankin erinomaista ravintolaruokaa kanasta: Revittyä kanaa ja friteerattuja maissileipiä.

Söimme viikonloppuna Coco Grillissä ensimmäistä kertaa, ja kuulin ilokseni, että asiakkaat ovat jo löytäneet paikkaan aika hyvin, vaikka omistajat eivät ole vielä ehtineet edes mainostaa ravintolaansa. Edulliselle ja hyvälle ruualle on siis kysyntää lähiössäkin. En voi muuta kuin toivoa Coco Grillille menestystä ja pitkää ikää, että päästään nauttimaan venezuelalaisista herkuista jatkossakin.

-Anne

Pieni tour de France – vinkkejä Lyoniin, Sèteen ja Marseilleen

Saimme keväällä kutsun ranskalaisen ex-kämppikseni häihin Sèteen Etelä-Ranskaan. Kymmenen päivän suppea tour de France alkoi Pariisista, jatkui TGV:llä Lyoniin, sitten rannikon hääpaikalle Sèteen ja lopulta Marseillen kautta Nizzasta takaisin Helsinkiin.

Kirjoitin jo aiemmin joitakin vinkkejä Pariisiin. Lyonissa ehdimme tällä reissulla viipyä vain yhden yön, mutta olen aiemmin asunut Lyonissa pariin otteeseen, joten kaupunki on tuttu. Lyonin ydinkeskusta sijaitsee Presqu’îlellä eli ”melkein-saarella”. Se on niemeke kaupunkia halkovien Rhône- ja Saône-jokien välissä. Kuten Pariisissakin, Lyonissa oli helppo liikkua julkisilla Vélov’-pyörillä.

Ranskan kaupunkipyöräbuumi on alun perin lähtöisin Lyonista.

Ranskan kaupunkipyöräbuumi on alun perin lähtöisin Lyonista.

Kävin nyt Lyonissa ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen ja sinne oli ehtinyt tulla muutamia uusia juttuja. Keskustaniemekkeen kärki Perrachen asemasta etelään oli ennen vähän levotonta takamaata, missä liikkui naisia hyvin lyhyissä hameissa. Sitten ratikkalinjoja jatkettiin ja nyt sinne oli noussut trendikäs ekologinen (ja tietysti kallis) asuinalue ja upouusi ostoskeskus Confluence. Lyonissa pääsee halvalle jokiristeilylle, kun nousee Saône-joen ylittävän Pont de la Feuilléen sillan kohdilta kauppakeskukselle vievään Vaporetto-paattiin (2 e/suunta).

Lyonin vanhassakaupungissa (4. kaupunginosa) nousimme söpöllä funiculairella eli jyrkkää rinnettä nousevalla köysiratajunalla ylös Fourvièren kirkolle. Valkoisena ja linnamaisena se on helppo spotata vuorenrinteessä alhaalta kaupungista. Kirkko on ihan nätti, mutta melkein enemmän meitä kiinnostivat näkymät alas kaupunkiin. Lyonissa kuuluisi käydä katsomassa myös vanhoja silkinkutojien oikokujia, traboules, mutta meillä ei tällä reissulla ollut aikaa.

Lyonin erikoisuus: bouchonit

Perinteisiä lyonilaisia ravintoloita kutsutaan nimellä bouchon. Iso osa niistä on muuttunut turistirysiksi, joten kannattaa valita tarkkaan. Jos osaa ranskaa, suosituksia voi etsiä ainakin Petit Paumésta, joka paikalliseksi instituutioksi muodostunut lyonilaisten opiskelijoiden ravintolaopas. Meidän oli tarkoitus testata Lyonissa Petit Paumén suosittelema bouchon nimeltä Notre Maison (2 rue Gadagne, Vieux Lyon), mutta missasimme oleellisen tiedon, ettei paikka ole auki lounasaikaan. Ravintola näytti kivalta – kertokaahan kokemuksia ruoasta, jos joku sinne eksyy.

La Vieille Canaille on pieni bistro kahdessa kerroksessa.

La Vieille Canaille on pieni bistro kahdessa kerroksessa.

La Vieille Canaillen lihakastike Saint-marcellin-juustolla.

La Vieille Canaillen lihakastike Saint-marcellin-juustolla.

Kaverimme suosituksesta (”Lyonin paras bistro”) kävimme testaamassa myös ankkaravintola La Vieille Canaillen (14 Rue Saint-Jérôme, 7. kaupunginosa). Ankka on heidän spesialiteettinsa, mutta vielä parempaa oli lempijuustostani Saint-marcellinista tehty taivaallinen lihakastike. Suosittelen ja varoitan: annokset olivat lyonilaisen isot!

Kalastajan pikku purtilo Sètessä.

Kalastajan pikku purtilo Sètessä.

Sète: hiekkaranta ja kalaravintoloita

Lyonista jatkoimme Montpellierin lähellä sijaitsevaan Sèteen. Se on idyllinen kalastajapikkukaupunki kanaaleineen ja kalaravintoloineen. Hotellin olimme varanneet keskustasta kävelyetäisyydeltä ravintoloista. Sèten 20 kilometriä pitkälle hiekkarannalle pääsi helposti bussilla numero 3 (1 e/suunta).

Klassikkoannos moules-frites, 9 euroa Sètessä.

Klassikkoannos moules-frites.

Sètessä moules-frites eli kilo sinisimpukoita ja ranskalaiset maksaa alle kympin kalaravintoloissa, joita löytyy pitkä rivi kanavan rannalta Quai Général Durandin ja Quai Maximin Licciardin väliltä.

La Pénichessä syödään aluksen kannella.

La Pénichessä syödään aluksen kannella.

Parhaan illallisen söimme kuitenkin hieman sivummalla sijaitsevassa laivaravintolassa La Pénichessä (1 Quai des Moulins). Ruoka oli pääosin merellistä ja tasokkaampaa kuin ydinkeskustassa, mutta palvelu harmillisen hidasta.

Marseille 2.0.

Kun häät oli juhlittu, suuntasimme vielä 10-päiväisen matkamme viimeisenä etappina Marseilleen. Muut ranskalaiset kertovat edelleen vanhaa vitsiä, että Marseillessa haisee aina *se* ja kieltämättä pariin otteeseen siellä joku haju leijailikin nenään. Marseillelaisia vitsi ei naurata, sillä kaupunki teki paljon kohottaakseen kasvojaan vuoden 2012 Euroopan kulttuuripääkaupunkiuttaan varten.

Marseillen keskustaa hallitsee Vieux Port, kreikkalaisten 600 eaa perustama satama.

Marseillen keskustaa hallitsee Vieux Port, kreikkalaisten 600 eaa perustama satama.

Sèten uutta vau-arkkitehtuuria. Musta museokuutio Mucem ja kongressikeskus. Taustalla renessanssiaan elevä Marseillen katedraali.

Sèten uutta vau-arkkitehtuuria. Musta museokuutio Mucem ja kongressikeskus. Taustalla renessanssiaan elevä Marseillen katedraali.

Mucemissa uusi arkkitehtuuri yhdistyy vanhaan linnoitukseen.

Mucemissa uusi arkkitehtuuri yhdistyy vanhaan linnoitukseen.

Uusi arkkitehtuuri tervehtii nyt kaikkia, jotka saapuvat Marseillen satamaan mereltä. Ennen Mucemin paikalla oli vain ruma satama-alue. Uusi museorakennus on itsessään näkemisen arvoinen, mutta harmi kyllä sen sisältä löytyvä museo ei. Se on omistettu Välimeren sivilisaatioille, mutta kokoelma on hätäisesti koottu kummallinen sillisalaatti.

Quickissä oli hienot maisemat mutta hampurilainen oli kaamea lätykkä.

Quickissä oli hienot maisemat mutta hampurilainen oli kaamea lätykkä.

Marseillesta minulla ei ole antaa ravintolasuosituksia. Söimme siellä nälissämme reissun pakollisen pikaruoka-annoksen Ranskan mäkissä eli Quickissä. Virhe – olisi pitänyt tajuta, että vaikka ranskalaiset tietävät ruuasta, pikaruoassa kannattaa luottaa amerikkalaisiin.

Illallisella jätimme noudattamatta häissä tapaamamme marseillelaisen ohjetta, ettei kunnon bouillabaissea saa kuin varaamalla etukäteen ja istuimme Le Marseillais-turistiravintolaan. En edes muista, milloin olisin syönyt jotain yhtä pahaa kuin heidän röppökeittonsa kumiperunoilla oli.

Tässä on muuten sen marseillelaisen vinkit Marseilleen:

  • Mucemin alue
  • Kävely Panierin kaupunginosassa
  • Kalamarkkinat aamuisin Quai des Belgellä
  • Pohjoisafrikkalaiset markkinat aamupäivisin Noaillesissa
  • Laiva Frioul-saarille
  • Aamiainen vanhassa satamassa La Caravellessä (tosin sain heidän jogurtistaan mahani sekaisin)
  • Hyvää bouillabaissea ravintolassa Chez Fonfon, Vallon des Auffes
  • Toinen hyvä ravintola: Les Arcenaulx

Bon voyage!

-Anne

Kolme ravintolavinkkiä Pariisiin

Nuorempana oli tapana lähteä reissuun ilman suunnitelmia. Kunhan menin, kyselin ja haahuilin. Olihan sekin kivaa, mutta Pariisin kaltaisissa superturistikohteissa käy usein niin, että turistit tallaavat samoja polkuja. Ça y est en ole enää nuori.

Täytin juuri päättyneellä Ranskan-matkalla taas liikaa vuosia ja haa, olin iloinen siitä, että oli suunniteltu. Hyvä ruoka on yksi parhaista asioista matkoilla, eikä huvita jatkuvasti istahtaa nälkäisenä hasardilla jonkin turistirysän pöytään vain huomatakseen sortuneensa taas kerran päältä kauniiseen kakkuun. Ja turistirysäravintolat ovat tietenkin siellä missä sinäkin, kun nälkä iskee nähtävyyksiä kierrellessä.

Ei se ole mitään sattumaa, että monet valittavat Pariisin ravintoloita kalleiksi ja keskinkertaisiksi. Turistikaupunkien ravintolayrittäjät taktikoivat panostamalla enemmän sisustukseen kuin ruokaan, koska tärkeintä on saada turisti sisään kerran.  Hyvä ravintola voi silti löytyä jo muutaman korttelin päästä suurimmista turistivirroista. Seuraavassa kolme hyväksi todettua pariisilaisravintolaa ja pari muutakin vinkkiä Pariisiin.

Les Ombres – romanttiseen illalliseen Eiffel-tornin alla

27 Quai Branly, 75007 Paris (7. kaupunginosa)
+33 1 47 53 68 00
http://www.lesombres-restaurant.com/

Les Ombresin lasikaton läpi näkyy iltaisin tasatunnein toistuva Eiffel-tornin valoshow.
Les Ombresin lasikaton läpi näkyy iltaisin tasatunnein toistuva Eiffel-tornin valoshow, livenä paremmin kuin tässä kännykkäkuvassa.

Menimme Hesarin jutusta bongattuun Les Ombresiin synttäri-iltanani. Varaus oli tehty jo etukäteen netissä, mutta se tuli yllätyksenä, että ravintolasta pyydettiin vielä varausvahvistusta sähköpostilla edellisiltana. Kannattaa muistaa tämä, jos ei ole mobiilidata matkalla käytössä.

Ravintola sijaitsee Quai Branlyn museon katolla, mistä on upea näkymä Eiffel-tornille ilman, että paikka olisi suuri turistiansa. Tunnelma on siinä määrin chic, että ei kannata ryysiä paikalle hikisenä shortseissa.

Otimme molemmille kolmen ruokalajin menut (60e) ja vielä juomapaketin (20e), joka sisälsi lasin shampanjaa, lasin viiniä ja veden. O söi heti alkuruoakseen aterian kohokohdan, mustekala-carpacciovaahdon, jossa oli riso-pastaa. Riso on riisin näköistä pastaa, en ollut aiemmin kuullutkaan moisesta. Melkein harmitti, kun olin valinnut perinteisemmän hanhenmaksan raparperilla, vaikka hyvää sekin oli. Pääruoaksi molemmilla oli jättikatkarapuja ja vihanneksia nizzan tapaan. Jälkiruokina pistaasinougat-torttua ja vähän kuivaa sitruunakakkua.

 

Riso crémeux, carpaccio de poulpe et coquillage.
Riso crémeux, carpaccio de poulpe et coquillage.

Toki yli 180e lasku kirpaisi, mutta kerrankos sitä viettää syntymäpäiväänsä Pariisin kattojen yllä Eiffel-tornia katsellen…

 

Café Constant – kun nälkä yllättää Eiffel-tornilla

139 Rue Saint-Dominique, 75007 Paris (7. kaupunginosa)
+33 1 47 53 73 34
http://www.maisonconstant.com/cafe-constant/

Löysimme kävelyetäisyydellä Eiffel-tornilta sijaitsevaan Café Constantin O:n äidin suosituksesta. Kävimme Eiffel-tornilla iltapäivän päätteeksi, koska silloin siellä on vähiten jonoa. Näin heinäkuussa parhaaseen turistiaikaan hisseille oli silloinkin jono, mutta portaita pitkin pääsimme heti kiipeämään 2. kerrokseen. Ehdimme takaisin alas sopivasti seitsemäksi eli illallisaikaan.

Hernekeitto Café Constantin tapaan.

Hernekeitto Café Constantin tapaan.

Muutkin ovat löytäneet Café Constantin, koska pienen kulmaravintolan edessä oli jo heti seitsemän jälkeen jono. Ravintola ei ota etukäteisvarauksia, joten kannattaa saapua ajoissa. Meille luvattiin pöytä 45 minuutin päästä, joten kävimme odotellessa kulmabaarissa juomassa apérot eli aperitiivit.

Hintalaatusuhteeltaan Café Constant oli oikeastaan koko 10-päiväisen Ranskan-matkan paras valinta. Lohitartar, katkarapuhernekeitto, päivän kala, vasikanpaisti, Île Flottante ja crème caramelle olivat kaikki suussa sulavia. Lasku jäi alle 80 euron, vaikka tilasimme pöytään pullon viiniäkin. Lounasaikaan pääsee tietysti halvemmalla.

 

Pause Café – polkupyörämatkan päässä Père-Lachaisen hautausmaalta

41 Rue de Charonne
75011 Paris (11. kaupunginosa, metro Ledru-Rollin)
+33 1 48 06 80 33

Reissussa huomattiin, että Pariisin julkiset Vélib-pyörät ovat mahtava tapa liikkua paikasta toiseen ja katsella samalla kaupunkia. Päivän voimassa oleva Vélib-kortti maksoi muistaakseni 1,70e. Alle puolen tunnin pyöräilyt ovat ilmaisia, seuraava puoli tuntiakin taisi maksaa vain euron. Pyörä taataan luottokortilla.

Pariisissa on nykyään paljon pyöräkaistoja ja löysimme ne aika hyvin arvaamalla tai sitten ajoimme autojen seassa. Jos haluaa varustautua paremmin, voi ladata jo etukäteen puhelimeensa  Géovélon pyöräkarttasovelluksen.

Hotellimme oli 11. kaupunginosassa, mikä on kätevällä etäisyydellä ydinkeskustan Nôtre Damesta ja Les Halles’sta sekä Gare de Lyonista, mistä jatkoimme junalla Lyoniin. Ensimmäisen matkapäivän innolla lähdimme hotellilta kävellen käymään Père-Lachaisen hautausmaalla, koska ”kartalla se oli ihan lähellä”. Keksimme vasta myöhemmin ottaa pyörät alle, mutta Père-Lachaisen edestä olisi ollut kätevä napata pyörä ja huristaa esimerkiksi Pause Caféen syömään.

Kävimme Pause Caféssa ilta-aikaan tapaamassa Pariisissa asuvaa italialaista kaveriani. Kadulle levittäytyvät terassipöydät olivat täynnä nuoria pariisilaisia syömässä ja juomassa, vaikka oli maanantai. Voisi kuvitella, että viikonloppuisin  Pause Cafén terassilla luodaan katseita vieraisiin pöytiin alkuillan hyvässä nosteessa. Ruoka oli kohtuuhintaista, aasialaisella twistillä tehtyä ranskalaista, eivätkä annokset jättäneet nälkään. Jälkiruoan jälkeen, tai jo sitä ennen, voi tilata jotain drinkkilistalta. Palvelu saattaa olla hidasta, ellet pidä puoliasi.

Jim Morrisonin hauta Père-Lachaisen hautausmaalla.

Jim Morrisonin hauta Père-Lachaisen hautausmaalla.

Seuraavassa postissa asiaa Lyonin ravintoloista. À bientôt!

-Anne

Karjalanpiirakat en français – récette des tartes caréliennes

Olenpas kerran hulluuksissani kääntänyt karjalanpiirakoiden ohjeen ranskaksi ja ajattelin nyt laittaa sen jakoon huomenna alkavan Ranskan-matkan kunniaksi. Ruokaohjeiden kääntäminen toisille kielille on jokseenkin työlästä hommaa, joten on täyttä turhuutta pantata vaivannäön tulosta pöytälaatikossaan. Ehkä jossain päin maailmaa on joku hassu ranskanpuhuja, joka tarvitsee karjalanpiirakoiden ohjetta. Qui sait?

Tartes caréliennes, prêtes-à-goûter !

Les tartes caréliennes sont des goûters salés finlandais, voici prêtes-à-goûter!

Karjalanpiirakat – tartes caréliennes, 30 unités

D’abord préparer le porridge de riz, la garniture des tartes. Cela peut se faire un jour avant.

50 g de beurre
2 dl de riz blanc rond
2,5 dl d’eau
1 litre de lait entier
2 cuill. à café de sel
(un oeuf)

Préparation: Faire cuillir l’eau dans une casserole, de préférence du teflon, ou autre tel où le porridge ne se colle pas. Ajouter le beurre et le riz et faire cuir à feu moyen jusqu’à ce que l’eau soit absorbée par le riz. Puis ajouter le lait et laisser à feu moyen jusqu’au moment où le lait commence à bouillir. Laisser mijoter à feu lent pendant une heure environ. Remuer bien de temps en temps. À la fin, rajouter le sel. Finalement, si l’on veut, rajouter l’oeuf qui donne une belle couleur.

Petite précaution: si le lendemain tu trouves que ton porridge refroidi au frigo est devenu trop sec, tu peux y rajouter du lait mais n’oublie surtout pas de faire bouillir le lait d’abord. Sinon, le lait et le porridge va bouillir au four et sortir des tartes!

La pâte:
3 dl d’eau
une cuill. à café pleine de sel
1,5 dl de farine de blé
4,5 dl de farine de seigle
farine de seigle, beurre et lait pour la préparation
le four à 300 C (eh oui!)

Mélanger l’eau, le sel et la farine de blé, remouer bien et fortement pendant un moment. Rajouter la farine de seigle et pétrir avec la main (propre!) jusqu’à ce que ca donne une pâte qui ne se colle plus dans le récipient.

Puis couper la pâte en deux morceaux pareils et garder l’autre dans un récipient bien couvert pour qu’il ne se sèche pas. Nettoyer bien une table, y repartir de la farine de seigle et de la moitié pâte avec les mains former un bâton comme un serpent gros d’un longeur de 20-25 cm environ. Puis couper ce ”serpent” en 15-20 morceaux dans la forme de petits palets (comme ceux d’hockey sur glace).

Sortir le rouleau, appelé ”pulikka” en finnois, de préférence de ce style. (Dans ce blog tu peux voir plus de photos qui t’aideront à comprendre la préparation). Si tu n’en trouves pas, essaie soit avec un rouleau ordinaire soit avec une bouteille vide de vin (moi j’en ai fait avec!). Un rouleau arrondi est plus pratique. Répands de la farine sur la table, prends un des palets et commence à le tourner en ronde avec ton rouleau/bouteille. Peu à peu le palet devient tout fin et ronde, presque comme une crêpe.

Poser le résultat sur une plaque à four et mettre du porridge au milieu sans exagérer en quantité. Puis suit la partie la plus difficile: doubler les bordes de la pâte sur le riz en laissant une petite espace où le riz se voit, puis tout doucement, à partir du milieu de la tarte, avec les doigts faire ”des plis” dans la pâte vers un point de la tarte et en suite vers l’autre. Ne pas monter les plis très hauts ou ils se brûleront au four. Cette étape peut sembler difficile au départ mais ca s’apprend…

Voici des tartes en préparation. Le porridge ne doit pas couvrir

Voici des tartes en préparation. Le porridge ne doit pas recouvrir toute la pâte avant de la fermer.

Rouler tous les palets et une fois remplie la plaque, la mettre au four préchauffé à 300 C, pendant dix minutes environ. En attendant faire fondre la beurre sur une poêle, rajouter du lait et mélanger à feu lent. Au moment de sortir les tartes, les immerger vite fait dans la beurre-lait, les tourner une fois et aussitôt les sortir. Mettre dans une récipient et les couvrir avec serviettes (pour qu’ils s’assouplissent).

Je serais ravie de savoir si quelqu’un trouve cette recette utile! J’ai fait la traduction pour une personne qui me le demandait et je la partage pour qu’il serve à d’autres. Donc svp faitez-la circuler, laissez vos commentaires et si vous trouvez des erreurs dans la traduction, n’hésitez pas de me les signaler.

-Anne, native de Carélie du Nord, la région des tartes caréliennes par excellence 😉

P.S. L’usage non-autorisé de cette traduction à des fins commerciales est interdit. Käännöstä ei saa hyödyntää kaupallisiin tarkoituksiin ilman lupaa.

Ravintola-arvostelu: La Morena on aidosti perulainen

Uusi aluevaltaus: ravintola-arvio. Savusuolaa-blogia pitävä kaverini Janica on jo filosofoinut oivasti siitä, kuka saa kirjoittaa ravintola-arvioita. Itse ajattelin päästä vähemmällä ja ihan vaan härskisti julistautua a) oman elämäni kulinaristiksi ja b) perulaisen ruuan ystäväksi. Perulaisesta ruuasta kirjoitin aiemmin täällä.

Arvosteltavana on alkuvuodesta avattu Helsingin ensimmäinen perulainen ravintola La Morena, Facebook täällä. Kävimme siellä kahden kaverini kanssa tässä eräänä sunnuntai-iltapäivänä, oikein pöytävarauksen kanssa, koska Nyt-liitteen arvio on jo ehtinyt ruuhkauttaa paikan.

La Morenan kuhaceviche. Lasissa ei ole viiniä, vaan chicha moradaa eli violetista maissista tehtyä mehua.

La Morenan kuhaceviche, jota ehdin sorkkia ennen kuvausta. Lasissa ei ole viiniä, vaan chicha moradaa, violetista maissista tehtyä mehua.

La Morena väittää olevansa Suomen ensimmäinen perulainen ravintola, mutta siinä heillä on vähän värikynää tai väärää tietoa. Joitakin vuosia sitten kävin nimittäin perulaisessa ravintolassa jossakin Kangasalan reunamailla autotarvikeliikkeen naapurissa. Kun ravintolan nimi oli Machupichu (sic, kirjoitusvirheineen) ja sijainti jokseenkin absurdi, ei ole kovin suuri yllätys, että kyseistä paikkaa ei ole enää olemassa.

La Morenankin sijainti on vähän yllättävä, hiljaisella asuinalueella Helsingin Niemenmäessä. Pöytävaraus oli silti tarpeen, koska ravintola oli lähes täynnä melkein kolmisen tuntia, jotka siellä istuimme. Tästä päästäänkin asian ytimeen: La Morena on aidosti perulainen niin hyvässä kuin pahassa.

Hora peruana, perulainen aika, on ilmiö, johon ei voi olla törmäämättä Perussa. Se tarkoittaa sitä, että aikataulut eivät pidä ja sovituista tapaamisista myöhästytään järjestelmällisesti puolesta tunnista kahteen. La Morenassa tätä autenttista perulaisuutta sovellettiin niin, että asiakas odottaa, vähän joka välissä. Se on harmi, koska myös ruoka on paikassa autenttista ja hyvää.

Odottelu alkoi jo ennen tilaamista, mutta onneksi saimme canchitaa kasvattamaan ruokahalua. Canchita on isojyväistä maissia, joka ei ”räjähdä” kuten popcorni, vaikka sekin paahdetaan öljyssä. Harmi kyllä, en ole löytänyt Suomesta sellaisia maissinjyviä. Pisteet La Morenalle vaivannäöstä, jos he tuovat ne Perusta asti.

Söimme kaikki alkupalaksi limellä kypsytettyä kuhacevicheä, 10 e. Jonkinasteisena Perun kansallisruokana se asettaa aina riman paikoilleen. Olen itsekin yrittänyt tehdä cevicheä Suomessa ja siltä pohjalta sanoisin, että La Morenan versio oli niin hyvää kuin siitä Suomen aineksista voi tehdä. Kuha on vähemmän rasvaista ja vähemmän mehevää kuin vaaleat merikalat.

Naudan sydäntä vartaissa, takana tacu tacu.

Naudan sydäntä vartaissa, takana tacu tacu.

Pääruuaksi otin anticuchoja, naudan sydäntä vartaissa. Perussa katukeittäjät myyvät niitä kärryistään. Liha oli herkkua paria sitkeää palaa lukuun ottamatta. Vartaiden kaveriksi oli majoneesia, jossa olin maistavinani huacatayn. Se on Perussa suosittu yrtti, latinaksi Tagetes minuta, jota sitäkään ei tietääkseni saa Suomesta. Annos 10 e, muistaakseni.

Toinen kavereistani tilasi seco de corderoa, pohjoisperulaista lammaspataa korianterilla, 15 e. Maukasta, ja lihassa näytti olevan autenttisesti myös sitkeitä kohtia. Huono vai hyvä asia? Vähän makuasia, mutta minusta lihasta saa ja kuuluu käyttää muutkin osat kuin pehmeät fileet.

Kolmas seurueesta on kasvissyöjä, jonka tarpeet oli huomioitu toisin kuin yleensä Perussa. Hän valitsi tacu tacun, paistettua riisiä, papuja ja kananmunatortillaa, 10 e. Ruokalajin kehittäjiksi sanotaan Peruun aikanaan laivattuja mustia orjanaisia, jotka tekivät annoksen edellispäivän tähteistä. Paistettu riisi oli maukasta, mutta minun makuuni vähän märkää. Toisaalta Perussa annos on usein ylirasvainen. Kaverini kaipaili annokseen kastiketta. Yleensä se tulee annokseen siitä, että kananmuna jätetään valuvaksi, mutta La Morena oli toteuttanut annoksen toisin.

Lammasta ja korianteria.

Lammasta ja korianteria.

Jälkiruokien tilaamiseksi saimme tosissaan vahdata tarjoilijaa pöytäämme. Sen jälkeen edessä oli vielä hyvä tovi aitoperulaista säätöä ennen kuin kaikkien annokset olivat pöydässä. Jälkiruokien värikkäästä esillepanosta tuli vähän lastenkutsufiilis, mutta estetiikka ei ehkä olekaan perulaisten eikä perulaisen ruuan ykkösominaisuuksia. Tilasin flan de lechen eli maitovanukkaan, 5 e.

Flan de leche värikkäine koristeineen.

Flan de leche tehdään uunissa.

Flanissani oli sopivasti suutuntumaa, ei siis mitään hytisevää höttöä. Tykkäsin, mutta olisin tykännyt vielä enemmän, jos se olisi tarjottu kuten yleensä, simppelin karamellisoidun kastikkeen kanssa.

Kokonaisuutena sanoisin, että La Morenan ruoka oli maukasta. Mitään fine diningia La Morena ei tarjoa, mikä on ihan hyvä juttu. Perulaiset ruuat ovat usein ”kotiruokatyyppiä”, herkullisia ilman turhaa hienostelua. Jos pitää tähdittää, annan kolme tähteä. Maut ovat siis melko kohdillaan, mutta La Morenan palveluun tarvittaisiin systemaattisuutta ja parempaa organisointia. Ne ovat muuten asioita, joita Perukin tarvitsisi noin niin kuin ylipäätään.

-Anne